Tämäkin reissu päättyy varsinaisen matkanteon osalta Travemündeen, josta sitten Finnlinesin kyydissä kotisuomeen. Rendsburgin jälkeen poljeskelin kolmessa päivässä Hampurin seudun ja Lyypekin kautta Travemündeen, jossa viimeiset levähdykset meren rannalla ja vähän evästäydennyksiä puolentoista vuorokauden laivamatkalle. Toivottavasti laivalla on taas sauna kuumana jo odottamassa!
— —
Hampurin keskustaan asti en viitsinyt ajella, vähän sivummassa on mukavampaa. Koska aikaa oli, ajelin sieltä missä tiet näyttivät sopivimmilta. Ihan tarkkaan en varmaan edes osaisi reittiä näin jälkikäteen piirtää, risteyksiä ja käännöksiä oli sen verran ettei niitä kaikkia tullut edes ajateltua. Nautiskelin tasaisista asfaltti- ja hiekkateistä, välttelin kuoppaisia pyöräteitä ja istahdin silloin tällöin leipomon terassille energiaa tankkaamaan. Ajo sujui sen verran mukavasti, että se sata kilometriä per päivä tuntui kevyeltä aamuajelulta. Lyypekissä testasin paikallista “wolttia”, kun nälkä kurni eikä läheltä löytynyt mitään mielekästä syötävää. Lieferando.de toimi kuin nakutettu, pasta carbonarat tuli foliovuoassa ja maistui hyvältä. Tietysti meikäläisen retkilusikka-haarukka-yhdistelmällä spagetin syönti on vähän hidasta, mutta sujuihan se linkkuveistä apuna käyttäen.
Edellisellä reissulla Rostockin ja Lyypekin väli jäi näkemättä ja kokematta. Muutenhan se olisi yksi lysti, mutta vanhaa Itä-Saksan rajaa olisi kiva käydä vähän kolkuttelemassa. Siispä laivan lähtöä edeltävänä päivänä poljin Schlagsdorfiin, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä Lyypekistä itään. Lyypekki oli siis käytännössä rajakaupunki ennen Saksojen yhdistymistä. Saksojen välinen raja, tässä kohtaa siis aluksi Neuvostoliiton ja Ison-Britannian miehitysalueoden demarkaatiolinja, noudatteli Lyypekin itä- ja kaakkoispuolella olevia jokia ja järviä. Jonkun verran vanhaa on säilytetty museointitarkoituksessa, ja yksi paikoista on tuo Schlagsdorf. Olen Berliinissä käynyt muutamankin otteeseen loma- ja työmatkoilla, ja siellä ihmetellyt muurin rippeitä. Sama meininki toki on ollut muuallakin Itä-Saksan länsirajalla.
Schlagsdorfissa on Grenzhouse eli rajatalo -niminen museo. Rakennus on ehkäpä toiminut jossain roolissa DDR:n rajavalvonnassa. Museo on pieni, mutta sinne on saatu kattava kuvaus siitä, mitä Saksojen välinen raja oli vuosina 1945-90. Sopivasti alkaa satamaan juuri kun pysäköin pyöräni museon eteen. Henkilökunta ei puhu englantia, mutta sen verran ymmärrän elekieltä, että pääsylippu maksaa neljä euroa, museo on yläkerrassa, ja jonkun matkan päässä on ulkoalue, jossa lisää nähtävää.
Vuodesta 1949 alkaen raja toimi Saksan Liittotasavallan ja Saksan Demokraattisen Tasavallan rajana. Alkuun rajan yli tallusteltiin kuin pellolla piittaamatta juurikaan karttaan piirretyistä viivoista. Koska keskiverto itäsaksalainen ei myöhemminkään noudatellut Moskovan ohjeita pysyä kotonaan – vuoteen 1961 mennessä 2,7 miljoonaa oli siirtynyt lännen puolelle – päätti demokraattinen osapuoli (roistovaltion muuten tunnistaa aukottomasti siitä, että sen nimessä on sana “demokraattinen”) kehittää menetelmiään.
Schlagsdorfissa esitellään näitä menetelmiä, joihin kuului ainakin:
- Asutuskeskuksien kohdalla oli elementeistä kasattu 3 metriä korkea muuri, jonka yläreunassa on joku viemäriputken tapainen estämässä kiipeilyn
- Muualla 3 metriä korkea verkkoaita, jonka yläreunassa oli piikkilankaa ja hälytyslanka (oliko virtaisampaakin sähköä, en tiedä)
- Piikkilankakenttä, eli alue, jossa oli parinkymmenen sentin korkeudella piikkilankaa ristiin rastiin hidastamassa alueen läpi juoksemista
- Vallihaudan tapainen oja, ilmeisesti ennen tuota verkkoaitaa, hidastamassa etenemistä
- Vartiotorneja, joista valppaat vartijat pyssyt olallaan valvoi aluetta
- Bunkkereita, joista toiset valppaat vartijat valvoivat aluetta maan pinnan tasolta
- Koirankoppeja, joista käsin muut koirat jahtasivat karkureita
- Ja ennen tätä kaikkea oli vielä kaksi piikkilanka-aitaa muutaman metrin välein, jotka piti siis selvittää ennenkuin pääsi vartijoiden ammuttavaksi tai koirien kuolattavaksi
- Ainakin joissain kohtaa oli vielä miinojakin
Rajavyöhykettä oli parturoitu n. 500 metriä. Tuo esteradan pituus jäi vähän epäselväksi, mutta ilmeisesti pääosin ensimmäisen ja viimeisen esteen välillä oli kuitenkin satoja metrejä. Museossa olleiden pienoismallien perusteella siinä oli kuitenkin jonkun verran vaihtelua. Kun vielä varmemmaksi vakuudeksi epäilyttävimmät kansalaiset oli pakkosiirretty sisämaahan kauas rajasta, en ihmettele yhtään, että pakoa yritettiin kanooteilla ja ties millä itse askarrelluilla kuumailmapalloilla. Lopultahan se raja sitten ylitettiin vuonna 1990 ihan vaan Trabanteilla, kun ensin Unkari ja Tsekkoslovakia olivat päästäneet muutamia kymmeniä tuhansia itäsaksalaisia turisteja länteen omien rajanylityspaikkojensa kautta.
Täytyy sanoa, että jos haluaisi perustaa valtion, jossa mikään ei toimi, ja sitten haluaisi pitää kansalaisensa rajojen sisäpuolella, tässä olisi melko kattava varustus mitä rajalle tarvittaisiin.
— —
Polkupyörällä Itämeren rannikkoa 