Tukholmaan päättyy tämä reissu

Viimeiset pari päivää sai polkea myötätuulessa kohti Tukholmaa. Ei ilman sadetta, mutta melkein. Linköpingistä poljin Norrköpingin, Nyköpingin ja Kolmårdenin kautta Mörkö-nimiselle saarelle lähelle Tukholmaa. Tarkoitus oli polkaista toiseksi viimeinen päivä vähän pidemmästi, ja jättää viimeiselle päivälle vain muutama kymmenen kilsaa. Laivan lähtöaika on klo 16, mutta parempi olla mieluummin vähän ennen kuin vähän jälkeen.

Muutama reilumpi nousu oli siinä Norrköpingin jälkeen, mutta myötätuulessa ne ei oikeastaan tuntuneet missään. Tässä huomaa taas konkreettisesti tuulen merkityksen: 170 km ja mäkinen maasto ei tunnu sivumyötäisellä missään, kun sivuvastainen alkaa painamaan jo 120 km jälkeen. Norrköpingissä ja Nyköpingissä ajoin keskustan kautta. Kivoja kaupunkeja epäilemättä, kuten muutkin matkan köpingit. Ajoin koko matkan pieniä tai melko pieniä teitä, mutta ne kulki koko matkan hyvin lähellä isoa nelostietä, joten ajomatka pysyi maltillisena. Lisäksi kyliä (= kauppoja) oli sopivasti taukoja ajatellen. Pienillä mutkilla olisi nähnyt enemmänkin ihan kivoja kyliä, esim. Trosa on ihan käymisen arvoinen paikka, jos sattuu olemaan muutenkin jo siinä nurkilla. En tällä kertaa viitsinyt isompia mutkia lähteä tekemään.

Mörkösaarelle päästyäni siinä kuuden aikaan alkoi siis satamaan. Tiesin siinä saaren pohjoispäässä, n. 10 km etäisyydellä olevan leirintäalueen, ja suunnittelin kysyväni sieltä telttapaikkaa. Varasuunnitelmana oli jatkaa saarelta Tukholmaan päin, ja katsoa sieltä joku laavupaikka http://www.vindskyddskartan.se -sivustolta. Onnekseni sain toiseksi viimeisen telttapaikan. Alue on yllättävän pieni, sijaitsee semmoisessa niemennokassa, eikä telttapaikkoja niin montaa olekaan. Suurin osa on asuntovaunuille, myös veneellä näytti väkeä tulleen paljon. Aamulla jatkoin siitä hiljalleen kohti Tukholmaa ja Vikingterminaalia.

Näin 25 päivää reissussa saldona:

arviolta 2600 km pyöräilyä seitsemässä maassa (+ Suomi kahdeksantena)
20 päivää pyörällä etenemistä, 1 päivä edestakaisin ajelua, 1 päivä junalla etenemistä, ja 3 päivää taukoa.
Junailua yhteensä joku 500-600 km Puolassa, Saksassa ja Tanskassa.
Neljä laivamatkaa, yksi lossimatka plus neljä vaijerilossimatkaa (peräkkäin).
Kaksi kertaa tarvetta korjaamolle. Toinen kerta olisi vältetty paremmalla työkaluvalikoimalla, toinen taas paremmalla lähtöhuollolla.
Hukattu: Yhdet ajolasit ja yksi aurinkolasikotelo, sekä mahdollisesti yksi sykemittari (se voi vielä löytyä kamojen seasta).
8 yötä ulkona, 17 yötä sisämajoituksessa. Tarkoitus oli käyttää telttaa enemmänkin, mutta kelit eivät kannustaneet siihen.
Ehkäpä 8 tai 9 sateetonta ajopäivää, tai ainakin lähes sateetonta.
Yllättävän vähän muita pyöräilijöitä liikkeellä. Oli toki, mutta ehkä joskus ollut enemmänkin.
Kätevää tämä alustatalous, kun jos ei jaksa tehdä ruokaa, voi kielitaidotonkin tilata ruokaa “ovelle toimitettuna” lähes missä vaan – kunhan löytää kussakin paikassa sen toimivan sovelluksen.
Näitä en vaihda: tangonpääpeilit (loistava keksintö!) ja Vauden yläputkilaukku
Nämä vaihdan: etupyörän läpiakseli semmoiseksi työkalulla kiristettäväksi. Nyt siinä on semmonen kahva tai siipi, ja se haittaa kamojen kiinnitystä vähän. Lyhyempi stemmi ehkä, tai pitää ainakin kokeilla – vähän käsi puutui pidemmällä siivulla, ja luulen sen johtuvan ei-niin-täydellisestä ajoasennosta (vaihdoin leveämmän tangon juuri ennen reissua, ja piti sitäkin vähän säädellä matkalla). Tankolaukku saattaa vaihtua semmoiseen kovakuoriseen versioon. Nyt käytössä päästä rullattava “pehmeä” malli.
Garmin 820 on kelvoton navigaattori kaupungissa (epätarkka paikannus, hidas näytön päivitys…), mutta maaseudulla menettelee, kunhan pitää näytön himmeimmällä ja kaikki virransäästöominaisuudet täysillä – muuten akku loppuu heti eikä kohta. Sen reittisuunnittelusovellus sen sijaan on täyttä kuraa ihan joka paikassa. Ikinä ei kannata antaa Garminin päättää reittiäsi, vaan tee reitti esim. Komootilla, ja kopioi/siirrä tms. sitten Garmin Connectiin –> edelleen navigaattoriin. Näin reissusta selviää, mutta tarkkuutta se vaatii.

Pieni teltta, isoja asuntoautoja. Liikaa ei tonttia ollut niilläkään.

Ruotsi, tuhansien huoltoasemien maa

Edellisen tekstin kirjoitin Roskildessa hikoillen. Lähdin siitä jatkamaan matkaa kohti Helsingöriä ja edelleen Ruotsia, sadetta pakoon jo vähän etukäteen. Päivä oli erittäin kuuma, ja vähän väsytti, joten otin loppumatkasta junan. Tämä osoittautui viisaaksi ratkaisuksi. Pääsin ajelun, junailun, odottelun, lauttamatkan ja ruokailun jälkeen jatkamaan matkaa Helsingborgista n. puoli seitsemän aikaan illalla. Ajattelin, että ajan niin kauas kuin huvittaa ja sitten heitän kyljelleni johonkin. Ihan niin ei käynyt. Olin nimittäin tuon parin-kolmen tunnin lepäilyn jälkeen sen verran pirteä, että väsy ei tullut millään. Pysähtelin muutaman kymmenen kilometrin välein huoltsikalla pohtimaan, vielkö jaksaa. Lamppua piti myös latailla, joten tauot oli melko pitkiä. Öisen Ruotsin läpi oli kiva ajella lähes tyynessä kelissä – pyörä kulki eri lujaa verrattuna alkumatkan vastatuuliin. Örkerljungasta, Markarydistä ja Ljungbystä löytyi sopivat huoltsikat ruoka-, kahvi-, vessa- ja lataustauoille. Ljungbyhyn tulin kahden aikaan yöllä, olin ajanut Helsingborgista jo 140 km eikä vieläkään väsyttänyt. Periaatteessa olisin ehkä voinut ajaa Jönköpingiin asti, mutta joskus se on nukuttava, jos ei yöllä niin sitten päivällä. Kolmen aikaan pistin vihdoin nukkumaan muutamaksi tunniksi.

Logistisesti kelvoton hampurilaisravintola

Seuraavana aamuna jatkoin satakunta kilometriä Jönköpingiin. Tämä siksi, että kovia sateita piti tulla alueelle kolmen-neljän aikoihin, ja ajattelin ehtiväni suunnilleen Jönköpingin nurkille siihen mennessä. Vaggerydin kohdalla sade alkoikin, etuajassa mokoma. Tutut bussipysäkki-istuskelut kovimpien kuurojen aikaan jne., Jönköpingiin saavuin joskus viideltä. Otin kaupungin halvimmasta hotellista huoneen. Yllätyksekseni puolet henkilökunnasta puhui sujuvaa Suomea (Fam. Erikssons City Hotel). Hotelli oli siisti, hyvällä paikalla ja tarjosi illalla vohvelit ja kahvit sekä aamulla kelpo aamiaisen. Hintansa väärti. Sateella siinä aulassa oli ihan sukkelaa paistella vohveleita ja särpiä kahvia.

Kaupunkina Jönköping jäi vähän vajaalle tarkastelulle. Se on kuitenkin ihan Vätternin rannassa, varmasti hieno paikka ja kiva kesäkaupunki. Ajelin aamulla kaupungin läpi ja edelleen Vätternin rantaa kohti Linköpingiä, josta varasin illalla kahdeksi yöksi kämpän pesukoneella. Seuraavana päivänä oli nimittäin luvassa rankkaa sadetta koko alueelle ja koko päiväksi, ja kun oli jo vähän tullut ajeltua edellisen paussin jälkeen, oli tauko ihan tervetullut muutenkin.

Ihan kunnon ruokaa jossain Rasta-asemalla matkan varrella. Pian tämän jälkeen alkoi satamaan. Tää on metsästäjän pihvi, kyllä ruotsalaiset osaa jauhelihapihvin ainakin tehdä!

Matkalla oli myös tällainen ulkoilmamuseon tapainen. Taisi olla Byarum -nimisessä kylässä.

Niin sitten ajelin Grännan (Grenna), Ödeshogin, Manntorpin ja mitä niitä olikaan, kautta kohti Linköpingiä.

Ja pysähtelin pysäkeillä sadetta pidellen. Ja pysähtelin huoltsikoilla vissyä ja hodareita ahmien.

Gränna oli ainakin hienon näköinen paikka ja mitä ilmeisimmin muutkin olivat sen huomanneet. Kylä oli täynnä ihmisiä, turisteja luultavasti suuri osa. Gränna on tuttu myös Polkagris-karamelleistä. Ainakin kaksi tehdasta (ja tehtaanmyymälää) oli matkan varrella. Ne on siis niitä punavalkoraidallisia kävelykepin muotoisia namumellejä. Kävin ja ostin.

Linköpingissä odotti kiva yllätys, ihan kunnon kämppä jossa oli kuin olikin pesukone. Päivä vielä, ja olisin ehkä itsekin menettänyt tajuntani hikisten vaatteideni tuoksussa. Kaupassa summasin havaintoja Ruotsista: ostokset on helppo tehdä, kun kaupat on pienissäkin kylissä auki iltayhdeksään asti. Kaupoissa on myös tuttuja tai tutun oloisia tuotteita. Roskiksia piisaa, ja hinnat ovat kotoisen korkeat: valmissalaatit maksoi 79 kruunua! Myös tien päällä on kotoista olla. Älykääpiöiden suhteellinen osuus ohittavista autoilijoista on ihan Suomen tasoa. Erikoista, miten Puolassa ja Baltiassa autot pystyvät ohittamaan fillatin ihan reilulla raolla, mutta Ruotsissa, koillis-Saksassa ja Suomessa se tuntuu olevan hankalaa. Kai siihen joku syy sitten on.

Niin, Linköping on joku Tampereen tai Kuopion kokoinen kaupunki. Kävelykeskusta on iso, ja kaupungin läpi virtaa joku joki. Kovan sateen vuoksi en hirmusti kierrellyt, kävin kuitenkin ilmavoimien museossa (Flygvapenmuseum), joka oli hieno paikka, ehdottomasti suositeltava. Kuten olen ennenkin huomannut, Ruotsissa museot tehdään hyvin lapsiystävällisiksi. Tässäkin yläkerta oli lähes kokonaan “laboratorio”, eli erilaisia tehtäviä, pelejä yms. jännittäviä juttuja, joita lapset saivat ratkoa – tai ainakin katsoa vierestä, kun isi ja äiti ratkoo niitä.

Se asunto oli muuten paikallisen jalkapallostadionin yhteydessä. Yhdessä päädyssä oli koulu, ja neljässä kulmassa tornitalo asuntoja ja toimistoja täynnä. Enpä sano mitään, terveisiä vaan Lahteen. Asiat voi tehdä myös järkevästi.

Kävi myös sillä tavalla onnellisesti, että onnistuin aikaistamaan lauttapaikkani muutamalla päivällä. Toki se maksoi rahulia, mutta olisi se Tukholmassa makoilukin maksanut.

Sadehetki, Väderstad, täällä tehdään maatalouskoneita, kuten kyntö- ja kylvölaitteita.

Saksasta Tanskaan, hellettä ja vastatuulta

Bredenfeldetä lähdin aamiaisen jälkeen polkemaan kohti Travemündeä ja edelleen Puttgardenia. Alkumatka sujui mukavasti joskin erittäin kovassa vastatuulessa hitaasti. Teterowissa pysähdyin leipomoon kahville, ja siinä vierähtikin reilu tunti, kun innostuin kiertelemään Teterowin keskustaa. Lähdettyäni takavaihteet alkoivat tökkiä jälleen. Nyt tarkemmin tutkittuani huomasin vaijerin olevan viittä vaille poikki. Takavaihtajassa se ei edes näissä mäissä ole kiva juttu. Palasin siis takaisin Teterowiin vain huomatakseni, että kylän polkupyöräkorjaaja on lomalla. Saksassa on aika hyvä verkosto fillarikorjaamoita, mutta etenkin pienissä paikoissa omistajavetoisia, ja täten loma-aikaan kokonaan kiinni.

Onneksi junalla pääsi n. 30 km päässä olevaan Güstrowiin, jossa piti olla useampikin fillariliike. Ensimmäinen paikka ei halunnut vaihtaa, koska kokivat tuon kahvan jotenkin vaikeaksi. Toinen paikka otti pyörän heti työn alle, ja homma hoitui n. tunnissa hintaan 46 eur, sisältäen vaijerin. Tulipahan kuntoon. Olikin ennen reissua tarkoitus vaihtaa vaijerit, mutta jotenkin se siinä hötäkässä jäi. Kävi se näinkin, mutta lopulta oli jo alkuilta, kun pääsin jatkamaan matkaa. Ajelin tuulen viilentämässä illassa Wismarin lähelle yöksi. Güstrow olisi ollut hienoa järviseutua, mutta leirintäalueita siellä on niukasti. Karavaaniparkkeja löytyy, semmosia asfalttikenttiä, joihin ei teltan kanssa oikein voi mennä.

Siinä Saksan maaseutua ajellessa huomasin, että kauppa-autoja on paljon. Ja Keski-Eurooppalaiseen tapaan joka tuoteryhmälle oma autonsa. Huomasin ainakin hedelmäauton, leikkeleauton ja leipäauton liikkuvan, siis semmoisia jäätelöauton näköisiä pakettiautoja kivoilla värityksillä ja teippauksilla, kylästä kylään kulkien. Keskustoissa ne oli enimmäkseen ruoka-autoja, siis leipomotuotteita ja ruoka-annoksia myyviä pakuja.

Toinen silmiinpistävä asia on roskiksien vähyys. Isojenkaan kauppojen eteisessä, ovien läheisyydessä tai muutenkaan ei ole roskiksia. Tyypillisesti niitä on ehkä yksi per kauppaliike, sijoitettuna jonnekin, esim. ostoskärrykatokseen tai muuhun ennalta arvaamattomaan paikkaan. Itselläni tyypillinen ostos on 1,5 litraa juomaa, jolla täytän juomapullot ja loput juon siinä kaupan pihassa. Joka ikinen kerta siis haahuilen ympäri parkkipaikkaa roskista etsien.

Nämä myyntiautot ovat kova juttu Saksassa.

—

Seuraavana päivänä ajelin rantaa pitkin Travemündeen. Tie on kiva ajella, joskin aika paljon käännöksiä ja risteyksiä, muutama eiku-hetki tuli siinä koettua. Ei isompia harhaanajeluita, mutta muutama ketunlenkki ja sata kartanlukupaussia. Matkalla oli paljon pikkukyliä, mutta ajelin vaan eteenpäin ilman pidempiä taukoja. Travemünde on vilkas rantalomakohde, jatkuen pitkälle kumpaankin suuntaan. Hiekkarantaa, ravintoloita, leirintäalueita yms. on valittavaksi asti. En paljoa pysähdellyt, painoin Travemündeen, jossa pitää sen yhden salmen yli mennä lautalla. Opasteet oli vähän heikonlaiset, joten hetki meni oikean lautan – eli sen, mihin voi ottaa fillarin – löytämiseen. Päivä oli melko kuuma, pysähdyin Travemündessä lounaan ajaksi, ja jatkoin edelleen rantaviivaa seuraillen pohjoiseen.

Muutama kymmenen kilometriä ennen Puttgardenia kysäisin leirintäalueelta, olisiko tilaa. Kyseinen leirintäalue oli semmoinen megakenttä ihan meren rannassa. Kausipaikkoja siellä on varmaa viisisataa, ja kaikki systeemit viimeisen päälle. Kausipaikkoja oli rakennettu oikein hartaasti ja ajan kanssa: terassilaudoituksia, pihakivetyksiä yms. Varmaan ihan hieno kesämökin korvike, jos ei niin välitä omasta rauhasta. Joku Norjan rekisterissä oleva autokin oli kausipaikoilla, saattoi kai olla vieras tai vuokralainenkin, mutta onhan tuo varmaan edullinen kesänviettopaikka vähän kauempaakin tulevalle.

Niin, paikka oli ihan täynnä, mutta minun pikkuteltalle järjestyi kolo, sain vielä alennuksellakin (20 eur vs. 23 eur), ja viisi minuuttia suihkunkäyttöä kaupan päälle. Mukavahan siinä meren rannalla oli illalla istuskella.

Travemunden ympäristö on lähinnä hiekkarantaa.

Uimarantaa, maksullisia näyttivät olevan.

—

Lähdin aamulla jo kukonlaulun aikaan kohti Puttgardenia ja Tanskan lauttaa. Tämän pätkän olin ajanut kerran aikaisemminkin, mutta toiseen suuntaan. Muistelin reitin olevan melko mutkainen (paljon risteyksiä) ja kapeahko polku. Lähdin siis ajoissa varautuen hitaaseen etenemiseen. Tällä kertaa onnistuin kuitenkin valitsemaan nopean ja suoran reitin. Pysähdyin Oldenburgissa aamukahville, muuten veivailin menemään Heiligenhagenin kautta sille isolle sillalle ja edelleen ison tien länsipuolta Puttgardeniin. Viimeksi taisin tosiaan ajaa tuota itärantaa, ja se oli ehkä se hidas ja mutkikas reitti.

Matkalla joku hollantilainen pyöräilijä pysäytti ja antoi lauttalipun. Oli kuulemma ostanut vahingossa menopaluulipun, eikä tarvinnut sitä paluuosuutta. Vähän myöhemmin joku ruotsalainen pyötäilijä pysäytti ja tarjosi lauttalippua. Hänen mukaansa yhdensuuntaista lippua ei edes voinut ostaa, vaan lauttayhtiö pakotti ottamaan menopaluun.

Lauttamatka meni mukavasti lounasta nautiskellen. Satjassamme “pyöräpaikat lautalla” saatiin taas uusi luku: tällä kertaa fillarit jätettiin siihen kaistalle vaan kumoon. Mitään erillistä soppea tai seinää ei ollut tarjolla. Hyvin paljon on kyllä vaihtelua näissä. Samalla lautalla oli tällä kertaa kymmenisen fillaria. Tanskan puolelle pääsin joskus puoli kahden aikaan. Jo nyt huomasi, että päivästä tulee hikinen. Kuuma oli, ja tuuli väärään suuntaan. Siispä pysähtelin juoman-/jäätelönostotauoille melko tiuhaan, Maribossa, Saksköbingissä ja Vordingburgissa.

Tanska on oikein mukava ja suosittu pyöräilymaa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että samat ongelmat täällä on kuin muuallakin. Autoilijat osaavat pääosin ottaa fillaroijat hyvin huomioon, mutta viitoitukset ja tien kunto jättävät toivomisen varaa. Selvisin kuitenkin Ringstedtiin asti – melko hyytyneenä tosin: mäkkäri-illallisen jälkeen uni tuli sen kummemmin houkuttelematta. Olin polkenut kolmeen päivään reilu neljäsataa kilometriä vastatuuleen, ja kaksi viimeisintä päivää kovassa helteessä. Vaikka yritän juoda reilusti, kyllä kuumuus mehut vie. Silti mieluummin liian kuuma kuin liian kylmä!

Maan vaihtumisen huomaa myös hintatasossa. Heittämällä saa laittaa ostoslaskuun 50 % lisää Saksan hintoihin. Ja ei tieteellinen tutkimus, ihan vaan pysähdellessä tehty havainto.

Iso silta ja kapea kevyen liikenteen väylä. Tästä pitäisi mahtua sivuuttamaan vastaantulevat, täyteen lastatut fillarit.

Lounas. Viimeinen mahdollisuus saksalaiseen currywurstiin.

…ja silta. Tähän on tulossa uudet sillat molemmin puolin. Ihan tarpeeseen tuleekin.

—

Tavoitteena on päästä maanantaina puoleen päivään mennessä mahdollisimman kauas Helsingborgista. Silloin on nimittäin luvattu rannikolta alkaen rankkaa vesisadetta, eikä huvittaisi siihen jäädä jumiin. Muutenhan tässä ei ole kiirettä, tajusin juuri, että hitaastikin ajamalla olen päivän etuajassa Tukholmassa, ja normaalisti ajamalla 2-3 päivää etuajassa. Siis etuajassa lautan lähtöpäivään nähden. Täytyy katsoa lähempänä josko sen saisi aikaistettua.

Tätä kirjoittaessani istun Roskildessa Viikinkimuseon hoodeilla. Ajelin tänne Ringstedtistä tyynessä säässä: ehkä ensimmäistä kertaa tällä reissulla keskinopeus ylitti 25 km/h 😀 Tästä suuntaan kohti Helsingöriä, ja koitan samalla miettiä mihin asti sitä ehtisi yöksi.

Lounasleivällä hintaa 14 euroa 😀 (plus vesipullo siihen päälle). Ei ehkä hintansa väärti, mutta taas vähän eteenpäin.

Tyyntä myrskyn edellä

Tälle iltapäivälle luvattiin pohjoiseen Saksaan sadetta ja kovaa tuulta – puuskissa jopa yli 20 m/s niillä nurkilla, joissa itse ajelin. Päätin siis lähteä ajoissa ja seurailla radan vartta sillä mielellä, että jos alkaa näyttämään pahalta, pääsen kohtuullisen nopeasti lähimmälle junaseisakkeelle. Pikkuisen sateli, mutta ei häiritsevästi. Tuuli oli kohtalainen, myrskyä ei näkynyt. Veivailin yhdellä kauppatauolla Neubrandenburgiin, jossa pidin pidemmän tauon. Kävin ostamassa putelin öljyä ketjuihin, ja jatkoin matkaa. Varasin yöksi huoneen jännästä linnasta Bredenfelden pikkukylästä. Kylä on ehkä kymmenen taloa, kirkko ja tämä linna. Lähin kauppa jossain kymmenen kilometrin päässä – onneksi on vielä yksi italianpata ja muutama kaurapuuropussi, sekä Neubrandenburgista ostetut leivät, juustot, pastasalaatit ja jugurtit laukussa.

Linnalle ehdin jo kolmen aikoihin iltapäivästä sateen voimistuessa. Juuri nyt paistaa aurinko, mutta tuuli puhaltaa jo navahkosti. Huomenna pitäisi kai olla jo erinomainen keli ajella. Mietin vielä lähempänä, ajanko Jyllannin suuntaan, vai koukkaanko Puttgardenista Tanskan puolelle. Sitä reittiä Ruotsin puolella olisi ehkä jo sunnuntaina. Jyllannin kautta menisi maanantaille, jos ei hidasteita ilmene.

Toivottavasti aamiainen on yhtä hyvä kuin tänä aamuna. Kananmunatkin sai itse keittää haluamakseen. Leivät täällä on aina tosi laadukkaita, juustoa ja leikkelettä oli laaja valikoima, hilloja ja levitteitä myös – jopa hunajaa oli montaa eri laatua. Bonuksena lämminsavustettua lohta.

Lisäys: takavaihtaja vähän krenkkasi matkalla, mutta nyt hotellin pihalla annettu “karkeasäätö” näyttää auttavan ainakin hetkeksi. Tämän reissun jälkeen menee joka tapauksessa voimansiirto uusiksi – josko sitä pärjäisi vaikka yhdellä eturattaalla jatkossa? Eikä tästä nyt myrskyä tainnut tulla ainakaan näille main. Hyvä niin.

Soratietkin ovat täällä hyviä ajaa. Ei puhettakaan nimismiehen kiharoista, vauhtia pystyy pitämään ihan reippaasti.

Kätsä sisäkumiautomaatti. 9 euroa kpl Schwalben tuubit. Ei tarvi odotella kaupan avautumista.

Ei tämäkään huone kehno ole. Neliöitä varmaan 40, lisäksi erillinen iso aula jossa vessa- ja suihkuhuoneet. Yhteensä minun käytettävissäni semmoiset 50-60 neliötä korkeaa huonetilaa 😀 Keittiö on sentään yhteinen naapurihuoneen kanssa, samoin kattoterassi.

Tässä kuva vielä illallisen alkupaloista kattoterassilla.

Ja tämä on sitten huoneeni eteinen. Kelpaa tässä linnanherran elellä.

Saksaan tullessa muista käteinen

Varsovassa pitelin taukoa päivän verran. Pyykit sain tosiaan pienen tuumailun jälkeen pestyä, ruoat tilattua Boltilla, ja hyvät unet vuodesohvalla. Asunto oli siis muutoin oikein oivallinen. Poljeskelin aamiaisen jälkeen 15 km joen rantaa keskustaan. Kävin Kansannousun museossa, joka oli yllättävän iso ja paljon oli asiaa niin idästä kuin lännestäkin tulleista tahoista. Hieman ehkä hajanaisesti organisoitu, eli esim. tapahtumien järjestys jäi vähän sekavaksi, mutta vierailun arvoinen ehdottomasti. Sodan aikaan Varsova pommitettiin melko lailla lättänäksi, mutta siitä se on noussut taasen kommunismin ja markkinatalouden yhteistuumin. Ensin kommunistit rakensi kaupunkiin kamalia betoni- ja tiilirakennuksia teollisuudelle. Sitten markkinaväki muutti ne museoiksi, gallerioiksi ja kahviloiksi. On markkinaväki rakentanut sinne myös korkeita lasiseinäisiä pilvenpiirtäjiäkin. Niissä on pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja sen semmoisia.

Varsovan jonkunlainen keskushengailupaikka on tietysti Veiksel-joki, jonka rantaan on rakennettu kävelytietä, pyörätietä, istuskeluportaita, museoita jne. Siltoja on monta ja lisää tulee. Kehitys tarkoittaa myös sitä, että koko ajan joku tie on remontissa. Ja kun Puolassa tie on remontissa, siitä kerrotaan aika lailla viime tipassa. Mitään opastusta kiertotielle on turha odottaa. Kun ei ollut mihinkään erityistä kiirettä, se ei niin haitannut.

Kävin myös kuuluisassa Varsovan ghetossa, mutta hieman suunnittelematta, eikä siitä jäänyt sen kummempaa mieleen. Tulipahan ajeltua.

Tärkeä rakennus varmastikin, ainakin keskeisellä paikalla. Varsovassa.

Tämä on ilmeisesti jonkun sortin etsintäkuulutud, jossa paikallista väestöä “kehoitetaan” auttamaan näiden kiinnisaamisessa. Tai jotain, lyhyellä käännöskonesaksalla tulkittuna. Keinot oli siis samat natseilla ja kommunisteilla, lipun väriskaala vain vaihtui.

Tekoäly etsi minua muistuttavan vastarintaliikkeen tyypin.

—

Aamulla päätin käyttää junaoption heti Varsovasta eteenpäin. Sain varattua itselleni ja pyörälle paikan junaan Varsovasta lähelle Szczeciniä (en muista pysäkin nimeä). Juna oli tsekkiläinen, tai ainakin tuli Tsekeistä. Matka kesti liki toimistopäivän verran, n. 7 tuntia. Kilometreissä matkaa tuli ehkä joku 400-500, mutta juna pysähtyi liki jokaisella matkan varren seisakkeella minuutin tai kaksi: siksi matka kesti noin pitkään. Junassa piti olla myös jotain ruokamyyntiä, mutta varmuuden vuoksi kävin silti kaupassa ennen lähtöä, ja hyvä niin: junan myynti oli yhden kerran aamulla valonnopeudella vaunun läpi kiitänyt myyntikärry, jossa oli kahvia, teetä, limsaa ja sipsejä. On se voinut kiitää toisenkin kerran, nukuin nimittäin tunnin verran välillä. Yksi pidempi pysähdys oli jossain, mutta siinä asemalla ei ollut muuta kuin kahvia (ostin kupillisen).

Varsovasta samaan vaunuun hyppäsi n. 50 partiolaista, jonnekin leirille ehkä menossa. Ne jäivät jossakin välillä pois, ja loppumatkan vaunussa olikin varsin väljää. Pyöräpaikat oli kyllä täynnä (6 kpl tässä vaunussa)! Stargardin jälkeen hyppäsin pois (sieltä löytyi jopa toimiva hissi, toisin kuin Varsovassa, jossa sain raahata fillarin lähtölaiturille rappusia pitkin) ja jatkoin pyörällä Szczecinin itäpuolella olevalle leirintäalueelle. Puolityhjältä kentältä löytyi teltalle paikka ja ei kun ajolasiostoksille – siksi valitsinkin tämän paikan, kun ajattelin, että todennäköisesti lähistöllä on Szczecinin alueen hypermarketteja, olihan keskustaan matkaa vain kymmenisen kilometriä. Parin kilsan päästä löytyikin iso Carrefour, sieltä vitosen pokat matkaan (hinta oli ehkä 21 PLN = vajaa vitonen euroissa). Ei ne hääppöiset ole, mutta pysyy ainakin silmät auki, kunnes saan kunnolliset tilalle.

Näppärät lepuutustelineet Szczecinissä liikennevaloissa fillaristeja varten.

Aamulla nukutti pidempään kuin olin ajatellut. Pääsin liikkeelle vasta puoli kymmenen aikaan. Reitti kulki rantateitä pitkin Nowe Warpnoon yhdellä aamiaistauolla. Nowe Warpnoon suuntasin siksi, että sieltä kulkee lautta Saksan puolelle Altwarpiin. Sinne päästyäni sain selville, että sieltä kulkee lautta kahteenkin paikkaan, mutta ei juuri tänään. Mukava siellä oli silti ajella. Palailin sitten hieman etelään päin ja sieltä löytyikin ihan viitoitettu polku metsän läpi Saksaan. Tässä kohtaa siis olin enää muutaman kilometrin päässä rajasta.

Polku osoittautuikin ihan asfaltoiduksi pyörätieksi, jossa oli tuon tuosta levähdyspaikkoja. Jonkun verran siinä oli myös kulkijaa menossa ja tulossa, myös selvästi pidempää retkeä tekeviä. Pieni sade ei menoa haitannut. Porhalsin yhtä kyytiä Ueckermündeen pysähtyen vain kerran tarkistamaan kartasta missä olen. Ueckermündessä satoi jo reilummin, ja pysäkkikatoksissa oli ruuhkaa.

Koska en ole (jos se ei vielä ole tullut selväksi) mikään hard core eräjorma, nukun sadeyöt mieluummin sisällä kuin teltassa. Niinpä rupesin Ueckermündessa pitämäni kahvitauon jälkeen katsomaan mahdollisia majoituspaikkoja sillä silmällä. Yhden talon edustalla olikin kyltti “Pension”, ja eikun kysymään, olisiko tilaa. Rouva pyöritteli hetken silmiään, sitten sanoi varovasti, että on hänellä ehkä yksi huone, mutta hänpä näyttää sen minulle ensin. Huone oli tyyppiä sviitti (ainakin minun standardeilla), mutta vessan ovi oli irti saranoiltaan. Koska hän ei tuon puutteen vuoksi voinut vuokrata sitä kenellekään, hän tarjosi sitä minulle hintaan 48 eur sisältäen aamiaisen. Kelpasi. Minun puolestani tästä eteenpäin jokaisesta huoneesta saa repiä vessan oven irti, jos sillä yön hinta tippuu tuolle tasolle. Booking.com näyttää huoneen normaalihinnaksi näillä main satasen, siis sieltä, missä on huoneita vapaana.

Toinen vaihtoehto oli taas polkea niin pitkälle kuin jalat kantaa, mutta jääköön kilometrit tänään tuohon vajaaseen sataseen. Ehkä joku kesäisempi yö poljen sitten randonneur-tyylillä (nyt kylläkin on taas aurinkoisempi hetki…). Nyt siis kalkkunaa sulatellen odottelen unta, aamiaista ja huomista päivää.

Saksaan tultua näkee taas tiettyjen asioiden muuttuneen. Jollain tavalla pikkukylät ovat siistimpiä, kylissä enemmän tohinaa, ja leipomon kahviloissa kelpaa pysähdellä. Tiet eivät ole välttämättä vielä täällä paremmassa kunnossa, mutta viitoitukset ovat, joten kartanlukutauot vähenevät merkittävästi. Ja sitten se maksaminen. “Meillä ei valitettavasti kortti käy”. Tämän toki tiesinkin, ja osasin varautua seteleillä. Viime reissuilta on tuoreessa muistissa ihan kohtuullisen kokoisessa hotelleissakin maksun käyneen vain käteisellä. Kaupoissa on onneksi jo kortinlukipäätteet valmiina. Syy tähän kuvioon on vähän epäselvä, mutta ainakin jossain leirintäaluella viime kesänä tyyppi sanoi kortilla maksamisen olevan kallista heille. Ehkä se sitten on niin, eikä tuo nyt haittaa, kun samat eurot käy taas koti-Suomessakin, niin ei tarvitse niin tarkkaan mitoittaa käyttörahojaan.

Myös hintatasoasiat ovat kovin jännittäviä. Puolassa söin lounaan ravintolassa, ihan kelpo lihat ja ranskalaiset kuplavedellä: hinta n. 6 euroa. Saksaan päästyäni kahvilassa bagel, iso kahvi ja pieni Fritz-kola: 12 euroa. Kaupassa taas päinvastoin: iltapalaksi ostamani limutölkki, kuplavesipullo ja jugurtti maksoi euron ja viisikymmentä senttiä (!), Puolassa sama satsi olisi ollut varmasti tuplat tuosta. Tämä ei tietenkään oli mitenkään tilastollisesti pätevää mittailua: voihan olla, että sattumalta Saksassa päädyin kylän trendikkäimpään kahvilaan, jossa hinnat ovat sen mukaisia, kun taas Puolassa vierailin lihankaltaisia raaka-aineita hyödyntävässä kansankuppilassa – ja ruokakaupoissa kävi päinvastoin. Olen myös syönyt Saksassa kelpo keittolounaan kolmella eurolla ihan lähivuosina, joten onhan näissä vaihtelua. Pysytään siis tässäkin kuulolla!

Taiteilija työssään, ollut ehkä jo pidemmän aikaa.

Saksan rajalla. Helppoja nämä rajamuodollisuudet.

Bussipysäkit ovat ehkä pienempiä kuin Liettuassa, mutta pitävät yhtä lailla sadetta.

Ehkei tämä nyt sviitti ole, mutta erilliset makkari ja olkkari kuitenkin, ja vessaan pääsee tarvittaessa nopeasti.

Liettuasta Puolaan – kovaa ajoa isolla vaihteella (välillä pienelläkin)

Viimeinen päivä Liettuassa piti sisällään n. 150 km ajoa. Aamulla ajelin Niemenjoen rantaa pitkin Jurbarkasiin, josta pääsi joen toiselle puolelle. Toisessa suunnassa ensimmäinen silta olisi ollut vasta Kaunasissa, eli n. 90 km välein pääsee yli. En toki tiedä olisiko välissä ollut losseja. Joenranta on tosiaan mukavasti hoidettua, on pyörätietä ja levähdyspaikkoja. Ei kuitenkaan kahviloita, kuten edellisessäkin kirjoituksessa ihmettelin.

Sakiaihin asti oli mukavan aurinkoistakin. Siellä alkoi sade, kuitenkin sillä tavalla katkonaisesti, että pääsin lopulta Kudirkos Naumiestisiin asti bussikatoksesta toiseen ajellen. Sitten piti jo kiskoa sadetakkia niskaan.

Tuo tie menee melko lähellä Kaliningradin rajaa. Välillä niin lähellä, että se piikkilangalla & valvontakameroilla somistettu aita on ihan siinä ojan toisella puolella. Virallinen rajanylityspaikka on Kybartain kaupungissa, jossa pitelin tunnin verran sadetta torimyyjien katoksessa. Kybartaihin tullessa oli kyllä hetki hämmennystä, kun T-risteykseen tullessa molemmilla puolilla oli puomi ja punainen valo. Onneksi vain toinen niistä oli Venäjän rajapuomi – se toinen oli vartioitu tasoristeys.

Siitä poljin edelleen, nyt sään taas seljettyä, kohti Vistytiksen retkeilyaluetta, tai mikä puisto se nyt olisikaan oikealta nimeltään. Vistytis on siis kylän nimi, puiston nimi ja sen järven nimi, jonka läpi kulkee Liettuan ja Venäjän välinen raja. Puolan, Liettuan ja Venäjän rajapyykille on vain pari kilsaa järven eteläpäästä. Hetken mielijohteesta kurvasin tieltä sivuun leirintäalueen merkin perässä – ja sieltä löytyi leirintäalue, jonka ravintolassa oli keittiö auki vielä puoli tuntia. Olin jo varautunut nukkumaan yön puskassa, olihan kello jo puoli yhdeksän, mutta nyt pääsinkin suihkunraikkaana kääriytymään makuupussin sisälle sulattelemaan munakasta ja ranskanperunoita.

Venäjän raja. Hiljaista oli, vaikka kartasta arvioituna tämä on toiseksi tärkein rajanylityspaikka maata pitkin Kaliningradiin (tai ehkä tärkein jopa)

—

Seuraava päivä oli kyllä monin tavoin mieleenjäävä. Alkumatka meni mukavasti kumpuilevassa maastossa välillä ylämäkiä pienellä vaihteella ryömien, välillä taas alamäkiin viittäkymppiä lasketellen. Koska ei huvittanut ajaa enää viidettä päivää sateessa, olin tehnyt päätöksen lähteä kiertämään sadealuetta etelän kautta. Näytti nimittäin siltä, että rannan puolella on saderintamaa tarjolla useammaksi päiväksi, mutta Varsovan kautta kiertäessä väittäisi ainakin pahemmat kastumiset – tihkusade ei toki niin haittaa. Tietenkin se tarkoittaa matkassa jonkun verran lisäkilsoja, eli entistä varmemmin pitää turvautua junaan välillä, mutta se nyt oli odotettavissa muutenkin.

Bialystokista otin suunnaksi Ostrow Mazowieckan, pikkukaupungin Piällystakin ja Varsovan välillä. Sinne nimittäin näytti pääsevän mukavasti pikkuteitä seuraillen, ja kun aikaa oli, ei niin tarvinnut hötkyillä. Matkaa kertyisi n. 120 km ja arvioin, että hyvällä tuulella ja kaiken mennessä putkeen olisin perillä kahdeksan jälkeen, huonommallakin tuurilla iltakymmeneen mennessä. No, vastatuulta näytti koko matkaksi, mutta se ei vielä tässä kohtaa tuntunut pahalta. Reitti oli sen verta mutkikas, että päätin jatkaa navigaattorin avulla, josko se tällä kertaa menisi sujuvasti.

No, reitti kulki ensin Narewin kansallispuiston läpi, suosittelen ehdottomasti, mikäli ei ole kiirettä mihinkään. Hyvää asfalttia ja kivaa maaseutua. Sitten tulin siihen varsinaisen Narew-joen ylitykseen. En ollut huomannut, että eihän siinä mitään siltaa ole, vaan vaijerilossi. Eikä yhtä, vaan neljä, välissä erittäin mukavaa lankuista tehtyä käytävää. Mutta ne lossit ei siis olleet mukavia. Ekat kaksi selvitin jollain lailla punnertaen. Lossi oli nimittäin puolisen metriä alempana kuin laituri. Lisäksi lossin ominaisuuksin kuuluu se, että se liikuskelee veden mukana. Yritin siinä sitten 20 kg painavaa pyörääni laskea metrin leveästä portista puoli metriä alempana olevalle levottomalle lossille ilman, että pyörä, minä, tai pyörä&minä putoaisi jorpakkoon. Ja toisessa päässä sama, mutta ylospäin.

Eipä pudonnut, putosi vain ajolasit. Ei ne kummoiset olleet, Motonetistä kympillä joskus vuonna miekka ja kilpi ostetut, mutta olisi ne vielä kymmenen vuotta toimineet. Kolmannella lossilla oli onnekseni joku saksalainen reppureissaaja, jonka kanssa yhteistoimin saatiin se selvitettyä.

Ja siinä neljännellä lossilla ei ollutkaan enää puolen metrin korkeuseroa, olikin metrin ero. Oli jo hankalaa päästä ilman pyörääkin ylös siltä, mutta jotenkin saatiin kummankin fillarit kammettua ylös, ja matka jatkui hikisenä ja ajolasien verran kevyempänä.

Navigaattori oli ollut päällä koko tuon remuamisen ajan, joten tietenkin siitä loppui akku. Tämä tarkoitti mutkikkaalla maaseutureitillä sitä, että melko usein piti pysähtyä katsomaan kartasta missä mennään. Lasien hukuttua piti pysähtyä melko usein myös huuhtelemaan kärpäset pois silmistä. Niitä nimittäin riitti, ja illan mittaan määrä tuntui kasvavan. Suu kiinni ajaminen onnistuu kyllä, mutta silmät kiinni ajaminen on jo huomattavasti vaikeampaa.

Siellä ajellessa tein havainnon, että täällä päin koirat näyttävät olevan vapaana, ja niillä on tapana rientää ohikulkijoiden perään tavoitteena palanen housunlahkeesta. Onneksi vain pienet koirat, jotka pysyivät kurissa kengillä (en osunut yhteenkään), eikä ne lopulta pysyneet kauaa pyörän vauhdissa. Silti niitä sai olla hätistelemässä ainakin puolenkymmentä kertaa. Monta kertaa lähestyessä talon kohtaa alkoi kiivas räksytys, ja siitä tiesi jo odottaa pihasta sinkoutuvan perään semmoinen pikkuisen piskin.

Ihan viimeiselle parillekymmenelle kilometrille löytyi kätevä moottoritien rinnakkaistie, jota pitkin pääsisin polkemaan perille asti. Tässä kohtaa arvioin olevani perillä kaikesta huolimatta ennen yhdeksää, eli mikäli hotellin naapuruston ravintolat ovat kiinni, ehdin vielä kaupasta ostamaan iltaruoat. Vaan Puolan tietyövirasto oli päättänyt tällä kertaa toisin. Olin enää n. 4 km hotellista, kun rinnakkaistie muuttui sorabaanaksi ja edessä oli laaja valikoima ajokieltoa osoittavia kylttejä ja liikennemerkkejä. Koska en osaa puolaa enkä näin ollen välttämättä ymmärrä kylttejä, ja vaihtoehtoinen reitti olisi ollut – niin, itseasiassa en tiennyt mistä muualta voisin päästä hotellille – päätin jatkaa eteenpäin. Noin kilometrin ajettuani edessä olevasta työmaakopista ulostautui viikonlopun kunniaksi reiluhkosti vodkaa nauttinut ukko, jonka mielestä siitä ei saanut ajaa. Ihan hyvässä hengessä sujuneiden neuvotteluiden päätteeksi tulimme siihen lopputulokseen, että todellakin joudun kiertämään työmaan “oikealta tai vasemmalta tai jostain”. Tietyön kourissa kavennutta moottoritietä ei siinä kohtaa huvittanut ajaa edes muutamaa kilometriä.

Palasin siis takaisin paikkaan josta pääsin moottoritien toiselle puolelle. Tietyömaa oli melkoisen iso, eikä kartasta ollut juuri iloa. Työmaa käsitti mm. kaksi upouutta, joskin keskeneräistä siltaa, joista kummastakin pääsi vain umpikujaan. Liki tunnin ajeltuani ja pyörää taluteltuani löysin lopulta pellon reunaan, jossa kulkevaa veden täyttämää traktorin uraa pitkin sain off road -henkisesti taiteiltua itseni moottoritien ali takaisin oikealle puolelle. Tässä kohtaa aurinko ei enää valoa tarjoillut, onneksi mukana on ihan oikea tehokas etuvalo.

Niin, ja jotta päivä olisi kunnollinen, tässä vaiheessa alkoi myös sataa vettä.

Viimeiseksi kilsaksi pääsinkin ihkaoikealle asfaltille, hotelli löytyi helposti, mutta kello oli jo kymmenen, ja sain unohtaa kauppareissut. Hotellin respasta sai jääteetä, limunaatia ja suklaata – rankan päivän päätteeksi nautinkin juhlaillallisen huoneessani: jääteetä, vettä, jaffaa, kolme kappaletta Lion-suklaata, sekä laukussa hätävarana ollutta jugurttia, kuivalihaa ja pähkinöitä.

Yksi tienristeys, aika lähellä määränpäätä jo

—

Seuraavana päivänä ajelin Varsovaan, jossa ajattelin pitää taukopäivän: vajaan kahden viikon reissuamisen jälkeen vaihtovaatteetkin kaipasivat pesukonetta: pelkkä lavuaarissa, suihkussa tai meressä huljuttelu ei enää piisannut, joten varasin Varsovasta kahdeksi yöksi pyykkikoneella varustetun asunnon.

Reititin matkan Varsovaan n. 30 kilometrin päässä olleen Treblinkan kautta. Treblinka oli yksi natsien pahamaineisista keskitysleireistä, jossa nykyään on ulkoilmamuseo. On siellä pieni sisämuseokin, mutta se on hyvin pieni. Oikeastaan siellä oli kaksi leiriä, Treblinka I ja II. Kokonaisuutena alue on monta kilometriä pitkä, leirit sinänsä oli ehkä puoli km x puoli km kumpainenkin, mutta niiden välissä oli työpaikkoja vangituille leiriläisille. On arvioitu, että satoja tuhansia, jopa lähelle miljoona juutalaista sai surmansa noilla kahdella keskitysleirillä. Osa Varsovan ghetosta, osa taas tuotiin ulkomailta. Ilmeisesti varsovalaisilla oli tarkempi käsitys paikan luonteesta kuin sinne tuoduilla bulgarialaisilla, jugoslaaveilla, belgialaisilla jne, joilla oli mukanaan matkalaukut täynnä uuden elämän aloittamiseen tarvittavaa tavaraa. En tiedä tarkkaan kuinka monta sieltä selvisi, mutta jonkun verran museossa oli selvinneiden ja karanneiden kertomuksia leiristä.

Loppumatka meni leppoisasti ja saavuin Varsovaan seitsemän aikoihin illalla. Varaamani asunto sijaitsi alun toistakymmentä kilometriä keskustasta. Ajelin sinne lämpöisessä kesäillassa keskustan läpi. Varsova vaikutti mukavan rauhalliselta paikalta ollakseen niinkin iso kaupunki. Asunnolle ehdin kahdeksan aikaan.- eikä siellä tietenkään mitään pesukonetta ollut. Onneksi viereinen hotelli antoi minun pestä pyykkini heidän koneellaan. Pisteet ja kiitokset heille! 👍 Muuten asunto oli siisti ja muutenkin ihan kelpo n. 60 eurolla/yö. Varsovasta lisää tuonnempana.

Tässä oli ennen Treblinkan juna-asema, n. 4 km leirin portilta.

Leirien välinen tie, nimeltään Musta Katu – saanut nimensä myös siitä, että leirien vangit tekivät sen mustista kivistä.

Tuolla oli yksi työmaa vangeille, johonkin tarkoitukseen kaivoivat hiekkaa. Ehkä betonia varten tms.

Leirien paikalla ei ole juurikaan mitään alkuperäisiä rakennuksia, vaan niiden paikoille tehtyjä muistomerkkejä. Tämä oli teloituspaikka tai sen läheisyydessä.

Näihin risteihin on merkitty leirillä surmansa saaneiden nimiä ja kuolinpäiviä.

Baltia kun taakse jäi

Baltian maat on nyt tällä reissulla nähty. Lyhyen oppimäärän fillaroinnin perusteella maissa on eroja. Ei ehkä kovin yllättäviä sikäli, että Viro osoittautui näistä jollain tavalla kehittyneimmäksi, ja Liettua puolestaan vähiten sellaiseksi. Tietenkään en kiertänyt maita perinpohjaisesti, kunhan poljin eteenpäin. Lisäksi tässä määrittelen “kehittyneen” melko suppeasti.

Teistä olenkin jo kirjoittanut, eli Liettuan tiet on vaan kehnossa kunnossa. Paikkaa paikan päällä, urat sellaiset, että autolla hirvittäisi ajaa. Pyörällä isoin asia oli päällystettyjen pientareiden puuttuminen lähes kokonaan ihan vilkkaillakin teillä. Kaksi rekkaa kun tuli vastakkain, oli fillarin syytä ihan suosiolla vetää hiekalle. Toivottavasti EU laittaa muutaman miljardin rahulia sinne, kumipyörälogistiikka on kuitenkin hyvin hyvin vilkasta kaikilla asfalttiteillä.

Toinen mieleen jäänyt asia Liettuasta oli ravintoloiden ja kahviloiden vähyys. Liekö ne kaikki keskittynyt Vilnaan ja Kaunasiin, mutta esim. Raiseiniain pikkukaupungissa (ehkä jotain Heinolan kokoluokkaa) ei meinannut kahvia löytyä. Sitten minut ohjattiin paikallisen hotellin alakertaan, jossa oli rakennustyömaan ruokalan näköinen lounasravintola, ja he tekivät minulle ystävällisesti euron kupposen pikakahvia. Hyvää oli, kun ei ihan pohjaan asti juonut..😀

Tienvarsikuppilatkin loistivat poissaolollaan. Joissakin kylissä oli huoltsikka, josta sai kahvia ja kolmioleipää, mutta pääasiassa hain evääni Maxima-kaupoista ja nautiskelin puistonpenkillä. Hyvällä säällä se on kelpo konsti, mutta sateella kaupan eteisessä seisaaltaan nautittu lounashetki toi vähän randonneur-olon. Ja joka päivähän tässä on satanut Riiasta lähdön jälkeen. Sivuhuomiona: suomalaisista tuotteista Pauligin kahvit (Presidentti) ja Tupla-suklaapatukat näyttivät olevan kovaa valuuttaa kaupoissa.

Maana Liettua näytti muuten oikein kivalta. Niemenjoen vartta oli kiva ajella (sinne voisi yhden lettukahvilan kyllä perustaa!). Maanviljelys näytti olevan vahvaa päätellen siitä, että monessa pihassa oli puolen tusinaa isoja traktoreita, telalla ja pyörillä, plus muutkin laitteet sitä kokoluokkaa, ettei niillä ihan hehtaarin plänttiä ajella. Myös rekkaliikenteessä paljon oli ilmeisesti maatalouden tuotteita menossa maailmalle – peräkärryjen perusteella näin.

Viroa voi kyllä suositella polkupyöräilijälle, vaikka ensikertalaisellekin. Tiet ovat hyviä eikä isoja mäkiä ole juuri missään (itse kyllä tykkäsin Liettuan kumpuilevasta maastosta enemmän, mutta ottaahan se reisiin eri tavalla). Virossa on palveluita kohtuuhyvin tarjolla rennompaankin etenemiseen. Lisäksi budjettimatkailijalle kolme maagista kirjainta, RMK, tarjoaa hyviä leiripaikkoja perusfasiliteetein ilmaiseksi (jossakin on joku nimellinen puominavausmaksu kuulemma). RMK:n paikat on vielä melko helposti saavutettavissa, vaikka eivät missään asutuskeskuksissa yleensä sijaitsekaan. Lähimmästä kaupasta vaan eväät ja vedet mukaan.

Latvia on sitten siltä väliltä, niin maantieteellisesti kuin muutenkin.

Hintataso on Suomea hieman edullisempi. Leirintäalueiden maksut ovat olleet luokkaa kympin, hotellihuoneet ja leirintämökit neljääkymppiä. Kanapastan saa 5-7 eurolla, kebabin raneilla 7-8 eurolla. Kahvin hinta on vaihdellut alle eurosta kahteen ja puoleen euroon. Kaupoissa kana-caesarsalaattiannos on ollut kolmen euron luokkaa, puolen litran limu euroa tai vähän yli. (Ja se Tupla taisi maksaa yli euron).

Tämän reissun perusteella Latviaa voisi lähteä kiertämään enemmänkin. Liettuassa parasta on ollut Vistytisin kansallispuisto. Jos Liettuaan lähtisin uudestaan, niin ehkä lounais-Liettua veisi voiton, siellä on kuitenkin Kuurinkynnästä ja useita kansallispuistoja sun muuta (tai mikä se “regioninis parkas” nyt onkaan, ei ehkä kansallis- vaan alueellispuisto).

Kelpaahan näissä pysäkkikatoksissa taukoa pidellä.

Ananas kuuluu pitsaan, myös Liettuassa. Tämä helmi löytyi erään Maxima-kaupan yhteydestä.

Löytyy sitä kaffetta kun vain malttaa odottaa.

Katkoajelua Baltiassa

Huollon avautumista odotellessa vietin sunnuntain Riiassa. Riika on kaunis kaupunki joen varrella vanhoine kujineen kaikkineen. Tällä kertaa se oli myös varsin tyhjä kenties juhannuksesta johtuen. Yleisen tallustelun ohessa kävin pakollisen vierailun miehitysmuseossa. Oppaana oli ukrainalainen Viktoria, jolla oli tietenkin hyvä näkökulma noihin miehityksen aikoihin. Latviahan kuuluu niihin maihin, jonka yli neukut ja natsit kävelivät vuorotellen, lopulta Neuvostoliiton jäädessä sinne liki 50 vuodeksi. Ei ihan helpoin historia, ja ymmärrystä riittääkin siihen, miksi Baltiassa on Ukrainan lippu varsin näkyvästi esillä.

Kaffet leipomossa Riian vanhassa kaupungissa.

—

Pyörä tuli kuntoon (toivottavasti) ja pääsin lähtemään Riiasta jo yhdentoista aikaan maanantaina. Sama tuttu reitti Jelgavaan, siitä kohti Liettuan rajaa. Vähän katkonaista ajelua pahimpien sadekuurojen ajan bussipysäkeillä tai huoltoasemilla istuskellen ja selkeämpää säätä odotellen. Pääsin kuitenkin päivän aikana Siauliaihin asti. Suoraa tietä. Liettuan puolelle pääsyn huomasi tien kunnon heikkenemisestä, pientareen kaventumisesta ja huoltoasemien määrän vähenemisestä.

Joku joki matkan varrella joko Latviassa tai Liettuassa

Tämä on ihan rajan läheltä, viimeinen huoltsikkakahvi pariin päivään.

Siauliain jälkeen katkot lisääntyivät, ja näyttää tänäänkin satelevan melko rankasti juuri ajosuunnassani koko päivän, joten pidetään taas vähän taukoa. Jos windyyn on luottamista, huomenna voisi olla parempi päivä. Silloin pitäisi päästä jo pitkälle Puolaan.

Toki tässä on tuhrautunut aikaa enemmän kuin olin ajatellut, joten joutunen soveltamaan. Ehkä junalla Puolassa joku pätkä, tai sitten vähän oikoreittiä Saksan ja Ruotsin väli. Jyllannin läpi olisi kuitenkin kiva ajella, joten junailu kuulostaa paremmalta vaihtoehdolta.

Teiden huonohkon kunnon ohella Liettuassa paljastui toinenkin yllättävä ilmiö, nimittäin mäet. Ei ne suuren suuria ole, mutta litteällä maalla sijaitsevien Viron ja Latvian jälkeen pienetkin ylämäet tuntuivat kotoisilta. Reittivalinta tietysti vaikuttaa tiestön olemukseen, samoin kuin siihen, että kahviloita tai ruokapaikkoja ei ole ihan joka kylässä. Onneksi on Maxima, retkikeitin ja pari pussia italianpataa & pikakaurahiutaleita varuiksi mukana, niillä pärjää.

Illalliseksi nuudeleita, lihatäytteisiä muna-perunalättyjä, kolmioleipää, banaania ja appelsiinivissyä.

Oli välillä ihan hyvääkin pyörätietä, Siauliaista vsrmaan parikymmentä kilometriä etelään.

Tämä nähtävyys osoittautui joksikin kartanoksi, mutta portit olivat kiinni, joten ei siitä sen enempää.

Olen ajellut nyt osittain valtateitä, osittain maaseudun rauhassa. Valtateiden etu yleensä on tietenkin parempi kunto, (joskus) paremmat pientareet, sekä enemmän taukopaikkoja. Liettuassa en näitä eroavaisuuksia ole havainnut, ehkä Vilnan tiellä olisi toisin. Oma reittini menee länsipuolella melko läheltä Kaliningradin rajaa.

Näitä oli aika paljon, Liettua on vahvasti katolinen maa, joten Neitsyt Maria on paljon esillä.

Ei tainnut Joniskisin ja Siauliain välillä (40 km) olla yhtään mutkaa… 😀

Tekniikka ei aina toimi

Isompien kaupunkien läpi ajaminen ei ole aina kaikista yksinkertaisinta. Siksi mahdollisuuksien mukaan yritän kiertää ne vähän etäämmältä, ellen sitten jostain syystä halua käydä kyseisessä kaupungissa. Riikaan ei tällä kertaa ollut erityisempää syytä poiketa, mutta Adazin kylästä ei ole oikein järkevämpääkään reittiä etelään, joten kaupungin läpihän sitä piti ajaa.

Navigaattorin avulla selvisin kenties lyhintä reittiä, joskin hitaasti. Vanhat kivikadut ja moottoritien reunassa kulkeva pyörätie (= hiekkapolku) tulee poljettua melko rauhallisesti. Riika on juhannuksen aikaan erittäin hiljainen paikka. Pääsin kohtuullisen sujuvasti tielle A8, ja meno sujui kaupungin jälkeen oikeinkin vauhdikkaasti. Jaunolainessa ruokatauko, ja siitä matka jatkui tavoitteena löytää leirintäalue jossain Liettuan puolella.

Jelgavaa ennen kuului ketjuista pientä rahinan tapaista, mutta se loppui pienellä pyörittelyllä. Ajattelin sen olevan vain likainen sadepäivän mutakylvyn jälkeen, pyörän pesu kun jäi sattuneesta syystä vähän pintapuoliseksi. No kohta sitten liikennevaloista lähtiessä ei tapahtunutkaan mitään: pyöri niin sanotusti tyhjää. Ensin säikähdin ketjun menneen poikki, mutta ehjä oli. Ratas siellä pyöri tyhjää.

Lähemmin tarkastellessa vika löytyi: takarataspakan lukitusrengas oli löystynyt ja lopulta uloimmat rattaat olivat päässeet putoamaan paikaltaan. Koko pakka pääsi heilumaan varmaan sentin verran. Kovin isosta ongelmasta ei olisi kyse, jos vain sattuisi olemaan oikea työkalu mukana. Vaan eipä tällä kertaa sattunut. Sain kyllä pakan nippuun ja lukitusrenkaan kiristettyä “sormikireydelle” – se vaan ei ole kovin paljoa, kun ei siitä saa kunnon otetta.

Pienen puntaroinnin jälkeen päätin palata semmoiset 40 km takaisinpäin, Riikaan. Sieltä ainakin löytyy asiantuntevia pyörähuoltoja; luonnollisesti auki vasta maanantaina joten tässä on yksi taukopäivä edessä vähän suunniteltua aikaisemmin. Olisin tietty voinut lähteä eteläänkin, mutta en oikein uskaltanut lähteä Kaunasiin asti kun en tuosta oikein tiedä voiko sieltä mennä enemmänkin rikki jos vaan painaa menemään.

Niin täällä nyt sitten Riian laitamilla makoilen ja lueskelen, sekä seurailen kesäkuun vallankumousta Venäjällä. Kerätään nyt sitten voimia. Toivotaan, että ylihuomenna saan pyörän heti aamulla työn alle, ja että selvitään pelkällä kiristys- & säätöhommalla. Katsotaan tuonnempana, tuhraantuiko tässä niin paljon aikaa, että pitää turvautua junailuun jossakin kohtaa.

Noin muuten Latvia on kiva maa, ihmiset asiallisia, ruoka hyvää ja tiet kelvottomassa kunnossa (valtateitä lukuunottamatta). Ja lämpötila minulle sopivasti 25 asteen yläpuolella!

Matkan varrella oli joku isompi leikkipuisto vai oliko se pienempi huvipuisto.

Vähän tylsä päivä 3

Illalla uni tuli aikaisin joten heräsin jo ennen kuutta. Vettä alkoi pisaroimaan melkein saman tien joten pakkasin leirin kasaan ja lähdin kohti lähintä kylää aamupalan toivossa. Lähin kylä oli siis Ainazi, rajakaupunki juuri ja juuri Latvian puolella. Kaupungissa on kaksi ruokakauppaa (etenkin paikallisia silmällä pitäen), kolme viinakauppaa (etenkin suomalaisia silmällä pitäen) ja yksi Hesburger Via Baltican risteyksessä ohikulkijoita pyydystämässä.

Jo matkalla alkoi satamaan enemmän, ja kun pääsin kylälle asti, alkoi satamaan kaatamalla. Pitelin tunnin verran sadetta kaupan katoksessa odotellen kaupan avautumista, ja saatuani ostokset tehtyä, siirryin Hesburgerin katoksen alle odottelemaan sen avautumista. Siellä sain paitsi aamiaisen, myös puhelimen lataukseen ja pääsin katsomaan säätietoja tälle päivälle: enimmäkseen sadetta, kertoi aina yhtä mainio http://www.windy.com

Viron ja Latvian rajalla. Vanha (“historiallinen”) tie rannan puolella.

Liekö vessan ovi tuo taustalla avoimena oleva…

Näytti siltä, että rankin sadealue siirtyy iltapäivää kohti idemmäksi, eli juuri sinne, mistä olin alunperin ajatellut polkevani kohti Siguldaa ja edelleen Liettuaa. Niinpä tein pikaisesti muutoksen suunnitelmaan ja lähdinkin polkemaan Via Baltikan reunaa kohti Riikaa.

Via Baltika ei varsinaisesti ole pyöräilyyn tehty, vaikka siitä Eurovelo 13 -reitti meneekin. Liikenne on vilkasta koostuen erityisesti rekoista. Piennar on ison osan matkasta max. parikymmentä senttiä leveä, ja vaikka rekat mielellään väistääkin reilusti, eivät ne vastaantulevan liikenteen vuoksi pysty sitä aina tekemään. Ajoin sitten muutaman kymmenen kilometriä vesisateessa läheltä ohittavien autojen suihkutellessa kuraa niskaan. En ole vieläkään varma siitä, olisiko se sisämaan reitti ollut kaatosateesta huolimatta vähemmän epämiellyttävä. Tämä rantateitti voisi hyvällä ilmalla olla oikeinkin kaunis, nyt ei läpimärkäbä malttanut hirveästi jäädä merenrantaa ihastelemaan.

Vain osa tuosta kurasta on omista renkaista lähtöisin. Sinänsä lokasuoja olisi tänään auttanut vain vähän.

Toki Via Baltikallakin on hetkittäin pyörätietä ja metrin levyistä piennarta. Niillä ajaminen oli ihan kelvollista. Lisäksi joissakin kohtaa oli rinnakkaistien pätkiä, jotka alkoi ei-mistään ja päättyi ei-mihinkään. Nämä pätkät olivat niin tarpeettoman oloisia ja täsmälleen kuuden metrin päässä varsinaisesta tiestä, ja vieläpä täsmälleen saman suuntaisia; tulikin mieleen, että onkohan joskus ollut ajatuksena tehdä siitä moottoritie? Kenties Neuvostojen aikaan – moni asia niissä nimittäin viittasi hyvinkin vahvaan neuvostokoordinaatioon.

No taukoja pidin huoltsikalla Salatsissa, kun vettä tuli hetken taas rankemmasti, sekä tienvarsikuppilassa Krogs Mekessä, kun alkoi hiukomaan. Koska läpimärkänä ei huvittanut ruveta telttailemaan, varasin edullisehkon huoneen hotelli Abzalista maaseudulta Riian koillispuolelta.

Tunnin kahvitauko huoltsikalla parempia aikoja odotellessa.

Gulassia Krogs Mekessä, mukava aittakahvila jonkun kartanon tms. pihamaalla. Näytti suositulta paikalta.

Jostain matkan varrelta, kun keli alkoi olemaan jo mitä parhain.

Pikaisella vertailulla Virossa tiet ovat keskimäärin paremmassa kunnossa kuin Latviassa. Latviassa on yritetty tehdä pyöräilyreittejä eurotyyliin, mutta monessa kohtaa rahat on riittänyt pelkkiin kyltteihin. Onneksi paikalliset osaavat ihan oma-aloitteisesti varoitella pahimmista miinoista.

Hintataso Latviassa näyttäisi olevan hitusen Viroa (maaseutu) korkeampi, tai sitten vaan satuin kalliimpiin paikkoihin syömään. Kahvi on ihan Suomen hinnoissa kummassakin maassa. Huoltsikalla pieni kahvi 2,5 euroa on melko paljon, jos läheisestä ravintolasta saa kanapastan vitosella. Toisaalta hotellihuone näinkin läheltä Riikaa oli kohtuuhintainen, 45 eur sisältäen aamiaisen, ja vieläpä ihan tasokkaasta kartanotyyppisestä hotellista.